Murrosikä kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Ihmiset testaavat vanhempiensa antamia rajoja, kuinka pitkään ne kestävät ennen kuin tapahtuu jotakin? Entäpä olenko hyvä sellaisen kuin olen kavereidenkin mielestä? Tämä vaihe saattaa korostua kun kyseessä on FASD.
Keskittymiskyvyn puute, vaikeus säädellä omaa käyttäytymistä, kritiikitön suhtautuminen jopa vieraisiin ihmisiin saattavat aiheuttaa yhteisymmärryksen ja luottamuksen nuoren ja perheen välillä haasteita. Varsinkin kyvyttömyys arvioida omien tekojen seurauksia saattaa johtaa nuoren seuraan, missä on impulsiivista ja lyhytjänteistä porukkaa.
Koulunkäynnistä on sanottu, että FASD- nuoret ovat alisuoriutujia. Keskittyminen koulussa saattaa aiheuttaa suuria vaikeuksia älyllisestä tasosta riippumatta.Olen luultavasti kerran sanonut, että ulkonäkö voi aiheuttaa kysymyksiä, mutta tähän aikaan se todella korostuu. Nyt nuori saattaa pohtia itsestään erilaisia asioita, kuten että miksi oma äiti joi raskausaikana - kysymys on todella herkkä ja lähellä pintaa, mikä aiheuttaa sen, että se on samalla erityisen vaikea aihe. Lapset kokevat usein voimakasta solidaarisuuden tunnetta omia vanhempia kohtaan, ja lasten on vaikea vastaanottaa omista vanhemmista kielteisiä asioita, minkä ymmärtää hyvin. Tai, ainakin minä ymmärrän, koska minun itseni oli vaikea uskoa, että miten äiti kykeni tekemään jotain sellaista? Mutta, joka tapauksessa, nuorelle olisi hyvä kertoa ja antaa tietää että siihen miksi hän on erityinen, on aina syy. Häntä voidaan kuunnella ja auttaa! Olisi hyvä, jos nuori saisi käsityksen, realistisen sellaisen omista puutteistaan, mutta myöskin vahvuuksistaan. Tätä varten on olennaista, että FASD-oireisto olisi tunnistettu ja että lasta tai nuorta olisi autettu ja kuntoutettu elämän eri vaiheissa.
Itse kokeilin rajoja melkoisesti. Valehtelemisella. Valehtelin jatkuvasti, olin pahasti koukussa tietokoneisiin ja saatoin viettää aikaa sen parissa koko päivän. Jos en päässyt kotona olemaan, menin kirjastoon viettämään aikaa. En meinannut lähteä kotiin kun äiti soitti syömään - sanoin vaan että tulossa ollaan! Meni pari tuntia ja äiti soitti uudestaan, nyt syömään. En totellut ja vasta kun äidillä meni hermot, menin. Tottakai minua sapetti ja minua ärsytti, kovasti. Lopulta otin riskin ja odotin yöhön että kaikki nukahtaisivat ja menin sitten koneelle - salaa. Jäin kiinni itseteosta ja menetin koko perheeni luottamuksen. Voin sanoa kokemuksen äänellä, se ei ollut kivaa kun kerroin asioita ja minuun ei uskottu. Vähän sama kuin siinä tarinassa, susi ja poika. Poika huuteli sudesta ja kaikki reagoivat. Tarpeeksi usein kuin poika sitä teki, sitä vähemmän kukaan uskoi. Kun oikeasti tapahtui suden näkeminen, kukaan ei reagoinut enää. Ja noh, lopun varmaan tiedätte. Meni kauan, monta vuotta kunnes sain perheeni luottamuksen takaisin, Se vaati vuosia, vuosia. Mutta tiedänpä ainakin, että valehteleminen vain tulehduttaa ja kiristää välejä. Älkää koskaan valehdelko niin pitkälle, että se menee siihen ettei kukaan usko mitään mitä sanot.
Kirjoittelen taas lisää kun saan aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti