Hei taas, siitä onkin vahingossa hujahtanut pari vuotta kun viimeksi kirjoitin. Anteeksi siitä. Niin, mihinkäs viimeksi jäimme? Ainiin, pohdin työasioita. Noh, sanotaan näin, että lähes heti joulukuun -20 postauksen jälkeen sain keikkatöitä Attendosta vanhusten parista. Oli taas hassua päästä töihin, kun niitä ei ollut hetkeen vaikkakin teki varsin hyvää! Oli taas paikka mistä sai rahaa elämiseen Kelan lisäksi.
Siitä kuukausi - pari eteenpäin maailma muuttui täysin. Pieni flashback tähän väliin; Olen pienestä asti halunnut lapsia aikaisintaan kun täytän 25. Sanotaanko näin, etten ikinä olisi kuvitellut näin käyvän. Kuukautiset olivat jääneet pois ja ajattelin että pillerien jättö vain vähän sekoittaa kroppaa. No big deal. Lopulta ostin raskaustestin ja se näytti räikeää plussaa viikko ennen 25- vuotis syntymäpäivääni. Mietin, voiko näin oikeasti käydä? Minä, unelmineni ja unelmat käymässä todeksi! Tietenkin laskin ensin kuinka pitkällä voisin olla, mietin, että testi huijaa minua. Mutta sitten mietin, että eihän se voisi olla mahdollista. Noh, laitoin kuvan miehelle ja yhdessä hihkuttiin että jes, me tosiaan saadaan vauva! Soitto neuvolaan ja sovittiin ajat.
Kuukasia vieri, paljastui että vauva on kaksi viikkoa nuorempi kuin kuukautisista laskettuna, eli ovulaatio on saattanut paljon myöhemmin käydä koputtamassa ovella kuin luultiin. Vauva oli terve, kasvoi hyvin ja vatsakin kasvoi sen myötä ja voi veljet rakastin sitä vatsaa! Laskettu aikakin oli Lokakuussa -21. Kaikki oli rakenneultrassakin juuri kuten piti, tyttölupaus saatiin. Työt jatkuivat kunnes jäin elokuussa äitiyslomalle selkä - ja lonkkakipujen vuoksi.
Sitten tulikin syyskuu. Syyskuussa oli kokoarvioultra ja tuli siunaus alatiesynnytykselle, olin ollut huolissani mahtuisiko tyttö tulemaan normaalisti, olenhan minä suht pienikokoinen. Se helpotti tietää, että sen suhteen ei olisi huolia.
Mutta, sitten.
3 päivää myöhemmin tajusin että vauvahan ei ollut liikkunut oikein lainkaan, joten lähdettiin sairaalaan liikehälytyksen vuoksi. Hyvä että menimme, sillä vauvan käyrät olivat jotenkin poikkeavat. päädyttiin kiireelliseen sektioon, eli vauva syntyi varoittamatta. Vauva sai lisähappea ja maitoa mahaletkun kautta ja kun onnistui, hän pääsi rinnalle kokonaan ja mahaletku poistettiin.
Sairaalasta emme päässeet kotiin, vaan meidät passitettiin meitä kuuntelematta ensikotiin minun Fassini takia. Minun muistini takia koska pelättiin, että unohdan hoitaa omaa vauvaani ja koin sen törkeänä kun itse tiedän muistini tilan paremmin. Ei kuunneltu, vaikka selitin etten ikimaailmassa voisi lastani unohtaa. Sanottiin, etteivät voi päästä kotiin KOKEILEMAAN lapsen hoitoa jos vaikka muisti kuitenkin pettäisi. Voitte varmaan uskoa, että näin punaista. Joten hammasta purren ajelimme Turkuun pariksi viikoksi näyttämään ettei huolta ollut. Saimme tästä lausunnon ja pistimme Sairaalaan valituksen törkeästä käytöksestä. Meille ei oltu kerrottu lainkaan huoli-ilmoituksesta, eikä puhuttu mitä olisimme voineet tehdä paremmin.
Noh, perhetyöntekijät alkoivat käydä kerran viikossa ja ovat kanssa jo todenneet ettei minkäänlaista huolta ole.
Nykyään olemme 7kk eläneet vauva-aikaa ja muuttamassa kaksiosta kolmioon kesäkuussa. Töihin pitäisi Heinäkuussa palata ja en tiedä miten sopeudun. Tästä senkin opimme, että diagnoosi huutaa päälle itsensä tuntemisen päälle. Että diagnoosin näkeminen ratkaisee ja lausunnot hylätään. Miksi ennakkoluulojen pitää olla niin korkeat kun on ihmisestä kyse kenelle on diagnosoitu jotain, mikä ei vaikuta esimerksi nyt oman lapsen hoitoon?
Näihin sanoihin menen syöttämään nälkäkiukkuisen lapseni. Kuullaan taas kun ehtii <3
