Tuleeko tuttu fiilis kun katsot levottomia/rauhallisia/ylivilkkaita lapsia? Niin minullekin.
Ai kauheeta kun tulee mieleen, kuinka kamalan vilkas olenkaan ollut lapsena. Toki leikin ja puuhasin ulkona hirmuisen paljon, mutta kun jouduin myöskin juurikin vilkkauden ja seikkailunhaluisuuden takia pieniin ongelmiin useastikin -, kuten vieraan naisen maatilalle halailemaan lampaita ja syömään heinää kun oli nälkä kaverin kanssa. Saimme häädöt kahden saksanpaimenkoiran haukunnan säestyksessä. Aiheutimme huolta vanhemmissamme, mutta kerroimme vain olevamme tutkimassa läheistä peltoa. Todellisuudessa emme enään tienneet missä olimme.
Minulle tulee usein niitä "apua, olenko itse ollut tuollainen?"- fiiliksiä kun olin töissä päiväkodissa. Liiankin usein olen miettinyt, että miten äitini jaksoi joka päivä kärsivällisesti ohjata, neuvoa, hoitaa ja kannustaa niin levotonta ja virkeää lasta. Lasta, joka kiellosta huolimatta tuli tilaan missä tapahtui jotain, mitä pelkäsin. Äiti sai usein kunnolla karjaista, että "nyt sinne huoneeseen ja pysyt siellä" senkin seurauksena että aloin pelätä huutamista. Pelkään edelleen. Omaahan syytäni se oli, mutta koska en uskonut kerran sanomalla, oli pakko käyttää isompaa ääntä ja jälkeenpäin olen siitä ihan tyytyväinen.
Koulussa en pystynyt keskittymään lainkaan. Vähänkin jos joillekin luokkani oppilaille pyydettiin hakemaan jotain, tulos oli se että minä olin jo menossa. Tai jos tein jotain tehtävää ja kynä katkesi, menin roskikselle terottamaan sitä ikuisuuden ajan. Tai, ainakin siltä opettajista tuntui. Haha, muistan hyvin mikä pointti siinä oli. Halusin vain nähdä miten teräväksi sen kynän saa ja tuntea, miten ihanalta terottaminen tuntui kun se terotin oli niin hyvä. Pahimmillaan minulla oli sermi pulpettini ympärillä, jotta sain pysyttyä itse asiassa; tehtävien teossa. Ilman sitä saatoin puhua vierustoverille ja jumittua katsomaan mitä tämä teki. Olihan se ihan kivaa, mutta pahinta oli että saatoin jäädä muista jälkeen. En koskaan myöskään kertonut kenellekään että minua kiusattiin. Juuri huutamispelon takia niin sanotusti suojelin kiusaajiani. Aina puhutteluun joutuessa itkin ja anelin että annettaisiin olla ja pääsisikö pois, mutta kuten varmaan tiedätte, se oli turhaa.
Minulle tulee usein niitä "apua, olenko itse ollut tuollainen?"- fiiliksiä kun olin töissä päiväkodissa. Liiankin usein olen miettinyt, että miten äitini jaksoi joka päivä kärsivällisesti ohjata, neuvoa, hoitaa ja kannustaa niin levotonta ja virkeää lasta. Lasta, joka kiellosta huolimatta tuli tilaan missä tapahtui jotain, mitä pelkäsin. Äiti sai usein kunnolla karjaista, että "nyt sinne huoneeseen ja pysyt siellä" senkin seurauksena että aloin pelätä huutamista. Pelkään edelleen. Omaahan syytäni se oli, mutta koska en uskonut kerran sanomalla, oli pakko käyttää isompaa ääntä ja jälkeenpäin olen siitä ihan tyytyväinen.
Koulussa en pystynyt keskittymään lainkaan. Vähänkin jos joillekin luokkani oppilaille pyydettiin hakemaan jotain, tulos oli se että minä olin jo menossa. Tai jos tein jotain tehtävää ja kynä katkesi, menin roskikselle terottamaan sitä ikuisuuden ajan. Tai, ainakin siltä opettajista tuntui. Haha, muistan hyvin mikä pointti siinä oli. Halusin vain nähdä miten teräväksi sen kynän saa ja tuntea, miten ihanalta terottaminen tuntui kun se terotin oli niin hyvä. Pahimmillaan minulla oli sermi pulpettini ympärillä, jotta sain pysyttyä itse asiassa; tehtävien teossa. Ilman sitä saatoin puhua vierustoverille ja jumittua katsomaan mitä tämä teki. Olihan se ihan kivaa, mutta pahinta oli että saatoin jäädä muista jälkeen. En koskaan myöskään kertonut kenellekään että minua kiusattiin. Juuri huutamispelon takia niin sanotusti suojelin kiusaajiani. Aina puhutteluun joutuessa itkin ja anelin että annettaisiin olla ja pääsisikö pois, mutta kuten varmaan tiedätte, se oli turhaa.
Miten muut arkitilanteet päiväkodissa / koulussa sujuivat?
Kuten edellisessä blogikirjoituksessa kerroin, olin hyvin valikoiva ruoan suhteen. Jo pelkkä se haju riitti saamaan minut pahoinvoivaksi ja varsinkin kun tiesin, että pitäisi maistaa sitä - hyh. Silloin oli lähinnä se maku, ulkonäkö ja laatu ratkaisevassa asemassa. Tosin, kyllä minuun mahtui kuusi mustaamakkaraa päiväkoti-ikäisenä, vaikka piti ottaa vain yksi.. Sama homma saven kanssa. Se tuntui ällöttävältä ja koostumus oli jotain niin inhottavaa, että kammoksuin sitä. Sormivärimaalaus ei onnistunut, mutta kun sain pensselin, pystyin maalaamaan huoletta. Saatoin jumittua vessaan nyppimään sormia tai tutkimaan itseä peilistä -, kunnes opettaja koputteli oveen tunnille hakemiseksi. Ulos mentäessä vaatteiden pukemisessa kesti todella kauan ja houkuttelulla minuun sai paljonkin liikettä. Sama ongelma riisumisessa. Lista on niin pitkä, että eiköhän vähän jarrutella, tai tästä tulee romaani.
Entäs Fas-lapset yleensä pärjäävät? Millaisia he ovat?
Hentorakenteisia, ylivilkkaita, ovat koko ajan liikkeessä, keskittyminen lyhytjänteistä, ongelmia sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Se luottavaisuus, mikä pienenä oli, on myös leikki-iässä. Se saattaa aiheuttaa ongelmia, jos lapsi luottaa sokeasti tuntemattomaan ihmiseen tajuamatta olla varuillaan. Lapselta puuttuu vaarantaju, eivätkä ymmärrä syy-seuraussuhteita. Tällainen lapsi vaatii valvontaa ja kärsivällisyyttä. Leikki-ikä on tärkeää aikaa lasten sosiaalisten taitojen kartuttamisen kannalta. Fas-lapselle päivähoito on erittäin merkityksellistä, sillä siellä on mahdollisuus harjoitella vuorovaikutusta sekä lasten, että aikuisten kanssa. Nykyään lähtökohta on, että lapsi kävisi tavallista päivähoitoa, tarvittavien erityisjärjestelyiden lisäksi. Uniongelmia esiintyy yleisesti ja he syövät valikoivasti.
Osaan tunnistaa monta asiaa tästä myös itsessäni. Käytän yhä melatoniinia, koska luontaisesti sitä ei erity tarpeeksi. Tunnistan syy-seuraussuhteen puuttumisen; kiipesin kaverin yllyttämänä puuhun katsomaan linnunpesää (mihin en koskaan päässyt) enkä päässyt alas kuin putoamalla.
Mutta siinä taas vähän elämästäni + yleisesti fas-lapsen tilanteesta leikki-ikäisenä. Nähdään taas huomenna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti