Olen etukäteen pahoillani, jos tästä postauksesta tuli pitkä, mutta tässä on asiaa, jotka haluan jakaa teidän kanssa!
Olen usein lehdistä, netistä, sosiaalisessa mediassa ja arkielämässä kohdannut tilanteita, missä asiat koskettavat juurikin diagnooseja. Yksi esimerkki on yleistys mitä niistä ajatellaan. Tuntuu, että kun ihmiset kuulevat että joillakin on vaikkapa ADHD, he automaattisesti alkavat kohdata kyseistä ihmistä erilaisemmin kuin mitä olisivat tehneet, jos eivät olisi tienneet siitä. Se jyrkkyys ja yritys ymmärtää on niin eri maata kuin se, että ajatellaan toisen olevan diagnoosista huolimatta juuri se ihminen, kenestä he pitävät.
Itse olen kohdannut tällaista reaktiota uteliaisuudesta järkytykseen. Ihmiset, kenelle olen kertonut Fas-diagnoosistani, ovat joko yllättyneet ja todenneet etteivät huomanneet sitä minusta millään tavalla. Osa saattaisi taas lyödä luurin korvaan ja sanoa ettei olisi tullut uskoneeksi ja siksi olivat järkyttyneet. Ja kuten yleensä, miten kertoa siitä, että on diagnoosi? Miten sen voisi aloittaa ilman että karkoittaisi toisen pois läheltään? Siihen voisimmekin seuraavaksi siirtyä omalla kokemuksella.
Vuonna 2012 olin 16-kesäinen nuori nainen joka oli aloittanut erityisammattikoulun, mihin pääsee vain jos on jokin diagnoosi tai laajoja oppimisvaikeuksia. Sinne saapuessani ja ihmisiä katsellessani ei edes tullut mieleenkään, että ihmisillä oli ongelmia arkielämässä tai henkisissä asioissa, jonka vuoksi tavallinen ammattikoulu olisi ylivoimainen. Olisin päässyt toiseen kouluun, mutta halusin lähihoitajalinjalle, joten tässä sitä oltiin. Tuli olo, että ihmiset olivat tulleet sinne omilla ehdoillaan ja hyväksyneet tosiasiat, mitkä heille kuuluvatkin. Oli hymyileviä, totisia ja nauravia ihmisiä. Ja se oli vasta alkusoittoa. Luokkaan päästessäni huomasin, että olin tullut huoneeseen, missä oli kahdeksan oppilasta minun lisäkseni. Kymmenes tuli hiukan myöhässä. Kaikki eri näköisiä, eri diagnooseilla. Minusta siinä ei ollut mitään erikoista.
Jos pitäisi miettiä ulkopuolisten kannalta, niiden, jotka eivät ymmärrä tällaisen etuuden päälle, eivät tiedä myöskään miten diagnoosit eivät muuta ihmistä.
Meni puoli vuotta, tutustuin moneen ihanaan ihmiseen, jotka ovat yhä elämässäni mukana. Jos eivät koko ajan, niin välillä. Muistan, kuinka salailin asiaa kauan, peläten että kaikki vihaisivat minua jos kertoisin Fassista ystävilleni. Kuitenkin, kun uskaltauduin kertomaan ensin parille ystävälle, nämä suhtautuivat siihen hyvin - paremmin kuin odotin. Tutustuin myös yhteen nuoreen mieheen, johon ihastuin kaverini kautta. Tälle en kertonut puoleen vuoteen itsestäni paljoakaan, ennen kuin puhuimme puhelimessa eräänä iltana.
Se oli pahin takapakki pitkään aikaan sitten koululle tulon. Olimme alkaneet seurustelemaan ja rakastin kyseistä miestä paljon, uskoen että tämäkin minua juuri sellaisena kun olen. Paljastaessani sairaudestani, tämä tokaisi "pitää mennä" ja katkaisi puhelun. Tuijotin seinää kauan, ennen kuin puhkesin itkemään. Tuntui, kun sydän olisi musertunut ja että mies vihasi minua. Koitin useasti laittaa viestiä, soittaa, tehdä kaikkea jotta toinen vastaisi. Lopulta tämä kertoi, että uutinen oli melkoinen järkytys ja että miten se vaikuttaisi meidän suhteeseen. Lopulta tuo hyväksyi asian, mutta sitä suhdetta ei kestänyt kauaa, sillä erilaisuus erotti meidät.
Nykyään minulla on ihana mies, jolle kerroin saman tien miten asiat ovat, tällä kertaa kasvokkain. Kerroin sen tavalla, mikä oli minulle helpointa. Sanoin, että haluan kertoa hänelle erään itselle aran asian. Sitten totesin, että minulla on Fas ja kerroin mikä se on, mistä se on tullut ja miten se vaikuttaa elämääni. Hän otti sen ihanan hyvin. Kyseli lisää, mietti.. Vastasi ja lopulta totesi, että rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen. Hän nauraa, jos unohtelen asioita ja olen sen vuoksi hölmöllä päällä tai jos satun tekemään jotain, minkä olen jo tehnyt ja muistan sen myöhemmin. Tunnen hyväksymisen kautta sen, että diagnoosi ei lajittele hyviä ihmisiä huonoista.
Diagnoosi on apu jonka kuitenkin valitettavan harva saa. Se auttaa elämän kiemuroissa, se auttaa saamaan tukea asioihin, joihin tarvitsee apua. Kuten minä, tarvitsen tukea muistiini, asun tukiasunnossa (omassa kaksiossa, missä on lisänä tukipalvelu saatavana) ja koen sen erittäin helpottavana. Sieltä saan apua lääkärikäynteihin (lähinnä muistin tueksi) ja kaikkeen muuhun, mihin koen tarvitsevani apua. Diagnoosi on helpotus, mitä ilman elämä ei menisi niin sutjakkaasti kuin nyt. Olisi rahahuolia, ehkä ongelmia erilaisten asioiden hoitamisessa, ym. En halua nyt mitenkään kieltää ihmisten kielteistä reagointia diagnoosin saaneisiin, mutta muistakaa, että sen diagnoosin takana on ihminen, joka tuntee, maistaa, näkee ja käyttäytyy kuten me kaikki. He ovat erilaisia, mutta ainutlaatuisella tavalla! Jokainen meistä on ainutlaatuinen, oli diagnoosia tai ei.
Jos te tunnette jonkun jolla on jokin diagnoosi ja häpeää sitä, kertokaa kuinka paljon välitätte, rakastatte häntä juuri sellaisena kuin on. Osoittakaa kiitollisuus, että hän on juuri hän, eikä esitä mitään. Tietäkää, että diagnoosin saanut ei halua erottua muista erityisemmin - he haluavat olla kuten te!
Ihanaa päivänjatkoa ja muistakaa, että diagnoosi on vain murto-osa sitä ihmistä, jonka tunnette. Se on vain esirippu joka on vedettävä syrjään ja tutustuttava siihen ihmiseen, mikä sen takana piilee. Olkaa rohkeita ja kohdatkaa erilaisuus avoimin mielin! <3 Matka tutustua Diagnoosiin ja sitä kantavaan ihmiseen voi olla pitkä, mutta sitäkin arvokkaampi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti